Vartiopäällikön seuraaja sovittelee tassuihinsa Ässän isoja saappaita. Kolttosia voi lukea täällä.

Lyhyt historia

Jouluna 2009 Ässän oikeasta takajalasta katkesi ristiside sen leikkiessä toisen koiran kanssa ulkona. Eläinlääkärin mielestä koira todennäköissti toipuisi ennalleen, joten ristiside leikattiin uudenvuoden aattona. Polvea avattaessa huomattiin, että Ässällä oli ainakin ko. nivelessä myös melko paha nivelrikko. Nivelrikko selitti yhtäkkiä monia asioita; kankeat aamut, hetkittäiset ontumiset pitkillä lenkeillä, jatkuvat lihasjumit, kipeän selän, huonontuneen hypyn ja pujottelun agilityssä.

Vuosi 2010 meni käytännössä kokonaan parantelussa. Kortisonia ja Cartrofenia pistettiin auttamaan ensin leikatun jalan paranemista, sitten nivelrikkoa. Leikkaus tehtiin vuoden vaihteessa, vielä keväälläkin Ässä ontui. Alkukesästä se alkoi hiljalleen liikkua puhtaasti ja uskalsimme lisätä lenkkeilyä ja päästää sitä vapaaksikin juoksemaan. Sitten tuli takapakkia ja ontuminen alkoi uudestaan. Olin varma, että leikattu ristiside oli pettänyt riehuessa. Nukutettiin, tutkittiin, kuvattiin. Ei löytynyt vikaa, vain vähän nestettä nivelessä, ilmeisesti joku venäytys. Ontuminen lakkasi taas, mutta nyt polvi alkoi naksua liikkeessä. Taas tutkittiin. Ei löytynyt vikaa, uusi Cartrofen-kuuri lopetti naksumisenkin. Kuurin jälkeen aloitin Ässälle säännöllisen nivellääkityksen Arthro Balansilla.

Kesä meni mukavasti, jalka kuntoutui uimisella ja lenkkeilyllä, kuntokin alkoi pikkuhiljaa kohentua ja kadonneet lihakset taas näyttää merkkejä olemassaolostaan. Sitten, alkusyksystä, murtui varvas. Ihan vaan metsässä juostessa, yhtäkkiä. Taas tutkittiin, rauhoitettiin, kuvattiin. Ja lääkittiin ja levättiin.  Hyvin alkanut kuntoutuminen ja kohentunut kunto valui käsistä, kun murtumaa parannellessa päästiin taas vain korttelikierroksia hihnassa. Eläinlääkärissä vielä murtunut tassu paketoitiin huonosti ja paketin sisällä kannuskynsi painui ihoon sisään aiheuttaen kipeän märkivän haavan. Tarvittiin vielä antibioottikuurikin ja pakettia piti availla lähes päivittäin, mikä hankaloitti murtuman paranemista. Heti liikunnan vähentyessä nivelrikkokin alkoi vaivata kankeutena ja ontumisena. Myös Ässän päänuppi alkoi selvästi olla kovilla. Se oli jatkuvasti pahantuulinen, murahteli ja murjotti omissa oloissaan yksin työhuoneessa, pimeässä pöydän alla. Se ei halunnut lähteä ulos eikä se halunnut oikein tehdä mitään. Ulkona se oli epäluuloinen kaikkea kohtaan, kulki jäykkänä ja pälyillen. Edes murtuman paranemisen jälkeen ei mikään tuntunut olevan kivaa. Se ei halunnut tokoilla eikä leikkiä koirakavereiden kanssa. Se ei halunnut edes lähteä agilityradalle, vaan karkasi parin esteen jälkeen nuuhkimaan nurkkia ja nostamaan koipea.

Aloin miettiä vakavasti, onko tästä koirasta enää eläjäksi, ainakaan meidän perheessä. Puolitoistavuotias Ronja tuntui stressaavan Ässää erityisesti ja aina Ronjan itkiessä Ässä säntäili hysteerisesti kiljuen ja laminaatilla liukastellen ympäri asuntoa kuin pakotietä etsien. Mikään ei tuntunut auttavan. Ei huomioimattomuus, ei huomion kiinnittäminen muuhun, ei siedätys nauhoitteilla, ei enempi aktivointi muulloin, ei kieltäminen, käskeminen tai komentaminen. Ässä lakkasi käytännössä myös tottelemasta tai edes kuuntelemasta käskyjä muussakin elämässä. Se oli vetäytynyt ikäänkuin omaan kuplaansa, jonne siihen ei oikein saanut kontaktia. Oli välillä hyviäkin hetkiä ja päiviä, silloin aina ajatteli, että jospa tämä tästä, kun saadaan vaan koira kunnolla kuntoon.

Loppusyksystä kypsyi päätös, että jotain on tilanteelle tehtävä, ja päätimme kokeilla kastrointia. Jospa edes osa sekoilusta olisi hormonaalista. Ensin kokeiltiin hormonipiikillä ja vaikutus oli uskomaton. Piikistä seuraavana päivänä lenkillä pälyilevä, varuillaan ja jäykkänä kulkenut kaikelle mahdolliselle murahteleva tottelematon koira oli vaihtunut rentoon, leikkisään ja tottelevaiseen, iloiseen lenkkikaveriin! Jopa ulvominen Ronjan itkiessä loppui miltei kokonaan. Iloa kesti noin viikon, jonka jälkeen piikin vaikutus oli haihtunut ja tilanne ennallaan. Tilasin siis ajan kastrointiin ja loppiaisena 2010 Ässä luopui kulkusistaan. Ässän eturauhanen oli laajentunut selvästi ja epäilen sen myös aiheuttaneen ainakin selkään kipuja, mikä osaltaan oli aiheuttanut mm. murahtelua toisille koirille.

Leikkauksesta Ässä toipui nopeasti ja sitten alkoikin ikäänkuin uusi elämä perheessämme. Saimme koiramme viimein takaisin, vuoden taistelun jälkeen! Ässä tuli pois pimeästä työhuoneesta ja alkoi taas osallistua perheen elämään ja puuhiin. Se halusi taas kaikkialle mukaan. Se oli leikkisä, iloinen, vallaton ja valloittava. Se teki pitkiä lenkkejä koirakavereiden kanssa riehuen. Se innostui tokoilusta niin että oli haljeta onnesta kun pääsi hallille ja juoksi onnellisena pieniä ralliagilityratoja minirimoilla. Yhtäkkiä muistin, minkälainen se tosiaankin oli ollut "aina ennen". Muutokset olivat tapahtuneet niin pikkuhiljaa, ettei niitä ollut tajunnut. Nyt kun viimein kaikki oli kunnossa - leikattu jalka parantunut, nivelrikko saatu hallintaan ja hormonisekoilut pois, pääsimme taas nauttimaan elämästä.

Ne kolme kuukautta olivat ihanat ja olen niistä ikuisesti kiitollinen.

Ja mitä sitten tapahtui?

18.3.2011, perjantai on täydellinen maaliskuinen kevättalven päivä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja työt loppuivat aikaisin. Päätämme Johannan kanssa viedä koirat jäälle lenkille nyt kun sinne vielä uskaltaisi mennä. Kohta kevätaurinko jo sulattaisi jäätä. Kävelemme säästä nauttien ja jutellen. Molly ja Peetu säntäilevät edellä, Ässä jolkottaa lähempänä rentoa ravia. On kantohanki ja helppo liikkua täysin tasaisella lumen pinnalla. Otamme valokuvia auringossa juoksevista koirista. Sitten, ihan yllättäen, huomaamme yhtäaikaa että Ässä alkoi ontua. Luulen ensin vain lumikökkäreen tarttuneen tassuun, mutta mitään ei löydy. Ontuminen pahenee ja alkaa pahaenteisesti näyttää tutulta. Ristisidevammasta aiheutuu ihan tietynlainen ontuma. Tunnelma muuttuu vaisuksi, taidamme molemmat jo pelätä pahinta. Johanna haluaa ottaa poseerauskuvia kaikista koirista yhdessä. Kävelemme suorinta tietä rantaan ja ajan suoraan eläinlääkärille, mutta se on juuri tänään suljettu. Soitan toiselle, hän on juuri tänään vapaalla. Soitan kolmannelle että saisin edes kipulääkettä viikonlopuksi, hän ei voi auttaa mitenkään, kun emme ole ennen olleet asiakkaina. Onneksi koirallisilta ystäviltä löytyy lääkkeitä. Viikonloppu levätään. Toivotaan parasta mutta pelätään pahinta. Kipulääkkeellä ei ole oikeastaan mitään vaikutusta ontumiseen.

Maanantaina soitan eläinlääkäriin ja saan ajan keskiviikoksi. Hän neuvoi jättämään tehottoman kipulääkkeen pois. Keskiviikkona, 23.3, kuulen sen, minkä olin melkein jo tiennytkin. Vasemman takajalan ristiside on poikki. Vuosi takaperin leikattu ristiside vaikutti tutkimuksessa todella hyväkuntoiselta. Kerron eläinlääkärille lyhyesti sen, minkä olen tähän kirjoittanut. Aiemman leikkauksen, sen että toipuminen kesti yli puoli vuotta, nivelrikon, sen kuinka vaikeaa on aktiivista koiraa pitää liikkumattomana. Kysyn suoraan, onko uusi leikkaus koiran kiusaamista ja hän vastasi, että "kyllähän se siltä vähän tuntuu." "Tervettä koiraa tästä ei enää tule." Ei, vaikka ristiside leikattaisin ja se paranisi hyvin ja nopeammin kuin viimeksi. Nivelrikko etenisi levon aikana, etenkin kun nivellääkitystä ei voisi jatkaa hetkeen. Eläinlääkäri ehdotti, että hän määrää kipulääkekuurin ja me mietimme rauhassa asiaa. Itken koko kotimatkan.

Seuraa elämämme pisin ja raskain viikko. Tiedämme, mitä on tehtävä, mutta hyvästien jättäminen on niin vaikeaa. Tuntuu, että itkemme jatkuvasti tai toisaalta että kyyneleet ovat jo loppuneet. Viikon ajan Tuomittu Mies saa tehdä kaiken mitä se haluaa. Todella vahvasti kipulääkittynä ei katkennut ristiside tunnu haittaavan menoa. Se juoksee aurinkoisessa metsässä, se noutaa palloa, se kaivaa kuoppia lumeen. Kuin viimeistä päivää. Mitä sitä säästelemään, menkööt niin lujaa, kuin siitä itsestä hyvältä tuntuu. Se ei varmaankaan itse ymmärrä, miksi se yhtäkkiä saa niin paljon herkkuja. Miksi se pääseekin joka ilta sohvalle meidän viereen. Ja miksi viimeisenä iltana pedataan sänky lattialle ja se nukkuu meidän välissämme. Vai ymmärtääköhän se sittenkin? Ainakin se ottaa ilon irti uusista vapauksistaan ja on hetkittäin ihan porsas. Mutta se sallitaan sille. Yritämme rakastaa, halia ja paijata sitä varastoon.

29.3.2011 tiistaina lähdemme Ässän kanssa viimeiselle matkalle. Se lähtee mukaan yhtä iloissaan kuin aina. Ennen vastaanotolle menoa käymme vielä läheisen metsän laidassa. Heitän lumipalloja ja Ässä juoksee niiden perässä. Halaamme toisiamme ja koiraa, jonka turkki kastuu kyyneleistä. Nyt pitää koota itsensä, Ässän takia. Viidentoista minuutin päästä se nukahtaa rauhallisesti jalkojeni juureen. Ihan niinkuin niin monet kerrat aiemminkin kuluneen vuoden aikana. Käymme sen molemmin puolin istumaan. Silitämme. Kiitämme kaikesta. Ässä lakkaa hengittämästä, enää se ei herää. Enää siihen ei koske, ei koskaan enää. Päätös, vaikka onkin varmasti vaikein ikinä tekemämme, tuntuu vain ja ainoastaan oikealta.

Viemme Ässän suoraan tuhkaamoon. Vaikka tuntuu jotenkin kurjalta jättää se yksin vieraaseen piharakennukseen, jotenkin kuitenkin lohduttaa ajatus, että sen "kaverina" siellä on toinenkin koira. Jonkun muun paras ystävä. Ne eivät kumpikaan kuitenkaan ole yksin. Kotiin palaaminen tuntuu epätodelliselta. Piha on täynnä tassunjälkiä, mutta kukaan ei hauku, kukaan ei ole ovella heiluttamassa häntää.

Illalla on pakko lähteä ulos, vaikka ei olekaan ketään kenen takia sinne pitäisi mennä. Sisällä on ahdistavaa. Lähden viemään roskia ja äkkiä huomaan, että Ässä lähti mukaani. Ihan selvästi tunnen sen tassuttelevan vieressäni, kuulen miten se nuuhkii tienpientareen hajuja ja sitten näen kuinka tassunjäljet ilmestyvät vasta sataneeseen lumeen kun Ässä tepsuttaa edelleni. Ihan selvästi näen. Ainakin hetken aika. Tulee jotenkin parempi olo.

Yöllä armelias lumi sataa maahan ja peittää pihan tassunjäljet. On Ässän syntymäpäivä, 30.3. Tänään keskiviikkona Ässä olisi täyttänyt 7 vuotta. Tulen ensimmäistä kertaa täysin tyhjään kotiin. On ihan liian hiljaista. Ja sitten, kuulen kynsien rapinan lattiaa vasten. Se oli täällä sittenkin, ainakin käymässä. Ehkä katsomassa, että kaikki on niinkuin pitää. Illalla lähden käymään kaupassa. Kun tulen kaupasta ja kävelen parkkipaikalle kohti autoa, huomaan että Ässä oli taas mukana. Istui paksissa odottamassa minua kaupasta. Hetken aikaa näen sen ihan selvästi taas. Ja sitten se on poissa.

Torstaina käyn agilityharjoituksissa lainakoiran Ricon kanssa. On outoa tulla illalla kotiin, kun ei tarvitsekaan huolehtia ettei Ässä haukullaan herättäisi Ronjaa. Yöllä kuulen taas kuinka Ässä vaihtaa nukkumapaikkaa. Jotenkin on mukava, että se on vielä kanssamme, vaikkei olekaan.

Perjantaina haemme Ronjan kanssa Ässän kotiin. Sen jälkeen en enää kuule enkä näe sitä yhtä selvästi.  Jää vain suuri ikävä. Ja kaikki kauniit muistot. Ronja sanoo, että Ässä on mennyt töihin. Ehkä se on totta. Ässää tarvittiin enemmän jossain muualla. Ehkä taivaan portilta puuttui vartiopäällikkö. Parhaiden täytyy lähteä ensin.

29.3.2011, päivää ennen seitsemättä syntymäpäiväänsä Ässä-rakas nukkui pois rauhassa, minun ja Timon välissä paijattavana, katsellen unia joissa juostiin ja leikittiin kipuja vailla. Ikävä on suunnaton ja Ässän jättämä aukko paljon suurempi kuin sen fyysinen koko. Vielä ei ole voimia enempään, joten muistokirjoitus jää myöhempään.

Hyvää matkaa rakkain, tiedän että aikanaan odotat meitä häntä heiluen.

Minä katsoin sinua pitkään
ja hellästi silittelin.
Ja mietin, lieköhän ketkään
silmin niin viisahin
minulle katsetta luoneet,
hellyyttä hellempää,
tai ystävyyttä suoneet
mi aina ymmärtää?

Sinä teit sen joka hetki,
minunlaistani palvoit ain,
ja nyt kun päättyy yhteinen retki
sinä katsot, katsot vain.

Mutta sylissäni vielä
sinä nuolet kädenselkää.
Ja minä tiedän, että et siellä
metsänpeitossa peikkoja pelkää –
sillä sinne sinut kannan
alle turpeen nukkumaan,
kunhan lääkärin pistää annan
sinut uneen kuolettavaan,

Mutta vielä hetken verran
sun sydämes sykintää
tahdon kuunnella tämän kerran,
niin hyvää ja elävää.

Mä en usko tarua ollenkaan,
etteikö eläinten taivasta oisi.
Nehän aina antavat parastaan,
eikä kelleen murhetta soisi.
Ja jos sieluista sitten puhutaan
miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itseluomilta luoduiltaan?
 
Ennen kuin silmät sammuivat
minä kerroin oravista,
joita eläinten taivaassa haukkua saa
ihan kaikista puiston puista.
Ja sitten se vaipui, vaipui vain
ja kuono kylmeni kokonaan,
sitä pitelin vieläkin polvellain
ja tietenkin myös, sitä sieluaan.

Inkeri Rajala

Hiihtolomalla (josta on jo jokunen viikko vierähtänyt) teimme tyttöjen virkistäytymisretken Hyvinkäälle kylpylään. Mukaan kelpuutettiin myös yksi munaton mies.

Aamuherätys oli niin aikaisin, että Ässä (ja kuulemma myös Tappikset) oli sitä mieltä että lähde kuule vaan keskenäs, hän jää kyllä nukkumaan vielä. Matkalla tarjoiltiin runsas brunssi (joskin koirien mielestä vääriin suihin suunnattu, mutta minkäs sille mahtaa, että kylpyläasiakkaita oli kylpylän taholta kielletty syömästä aamiaista).

Perillä kuitenkin riemua riitti. Suurimmiksi vesipedoiksi osoittautuivat Peetu ja Siiri, jotka eivät tahtoneet polskimisesta saada millään tarpeekseen. Myös Ässä oli kyllä periaatteessa kamalan innostunut, mutta papalla oli selvästi vähän rapakunto ja se yhdistettynä valtavaan (=painavaan) turkkiin, niin parin uintikierroksen jälkeen Ässä alkoi mittailla ja tehdä laskelmia, miltä altaan nurkalta olisi lyhin matka hakea pallo takaisin kuiville, vai olisiko ehkä parasta odottaa että Siiri hakee sen ja sitten varastaa saalis itselleen...

Parin uintikeikan jälkeen Ässä siirtyi valmennusosastolle... Tässä kiritetään Peetua. Videolla näkyy jotenkin, kuinka paljon turkki tosiaan imi vettä. Ja ainakin paikan päällä näytti aina, että pari ensimmäistä askelta Ässä huojahteli melkein hallitsemattomasti, ennenkuin suurin vesimäärä oli valunut pois painamasta askelta.

Siis kyl mä muuten uisin, mut tää tukka painaa aika paljon...

Kun uintiaika oli ohi, osoitti vesikoiran turkki taas kerran käytännöllisyytensä. Vaikka Ässä on to-del-la pitkässä turkissa:

... se kuivahti pyyhkeellä (no, kahdella) kuivailemalla kuivemmaksi, kuin mitä Siiristä tuli tupla-ajassa föönaamalla! Eikä Ässää palellut, vaikka autolle mennessä parinkymmenen asteen pakkasessa rastat kohmettuivatkin tönköiksi. Siiriä sensijaan vilutti vaikka oli takkikin päällä.

Kivaa oli!

Kotimatkalla oli autossa hiljaista nelijalkaista väkeä:

Harmillista on vain, ettei uimala sijaitse vähän lähempänä. Kankea Ässä-paadekin liikkui seuraavana päivänä niin letkeästi ja suorana. Ei vaivannut selkä pätkääkään ja oltiin hyvin vetreää veteraania!

Viime viikon lauantaina, agitreenien jälkeen pidettiin "huippumalli haussa" kuvaussessio aurinkoisessa pakkassäässä. Mukana olivat Ässä ja "tapit" Molly ja Peetu. Kameran takana hääri ystävämme Jaana - kiitos huipuista kuvista heti näin alkuun! <3

Lähtölupa annettu:

Jiihaa!

Pallon perään.... humpsis!

Mutta mihin se penteleen pallo meni??

Ai TÄH? Kuka täällä sählää? Ite heitit pallon metrin lumihankeen...


Saat kyl ite hakee... (Se muuten pelasti Peetun pallon kyllä ojan pohjalta hyvin ritarillisesti, mut meidän oma pallo olis saanut jäädä...)


Tässä kuvassa näkyy hyvin tämän orkesterin perusmeininki. Koko jengi säntäilee päättömästi satunnaisiin suuntiin. Huomatkaa ilmassa lentävän pallon varjo vasemmalla, ja että yksikään koirista ei ole menossa sinne päinkään... ;)

Kohta lentää lumikökkö, tää olis jo lähtökuopissa!





Ja taas mennään!


Katse tiukasti saaliissa.... Koppi!

Heitä heitä heitä!

... ja niin edelleen...

Illalla oli paade moisen hurvittelun jälkeen melkoisen kankea ja vähän onnahtelikin leikattua kinttua. Mutta vetristyi kyllä sitten pienellä kävelyllä. Mut luulen, että se oli sen arvoista Ässänkin mielestä! :)