... että aikaa blogin päivitykseen tuntuu olevan häviävän vähän...

Lisäksi kun ei me mitään ihmeellistä olla tehtykään ja Ässä on ollut lähinnä enimmäkseen tosi ärsyttävä, niin ei oikein ole ollut mitään mistä kirjoittaa. Mut korjataan vähän tilannetta nyt. :D

 

Lunta on pihalla Ässää yli vesirajan, mutta palataan hetkeksi syksyisiin tunnelmiin:

Tässä tutkimusmatkan johtaja ja avustava upseeri suorittavat tunnustelua lehtivuoren juurella. Johtajalla on tassu paketissa, mutta urhoollinen kun on, ei hän anna pikkuseikkojen haitata tutkimusmatkailua...

Vuori valloitettu! Voittajien on helppo hymyillä. :)

 

Alussa mainitsin, että Ässä on ollut lähinnä ärsyttävä. Suurimpina rasitteina siis ovat olleet jäykistely, ympäristön kyttäily ja murraus vastaantulijoille ja jopa ihan "tyhjälle" lenkeillä, ylenmääräinen vartioiminen kotona ja pihalla sekä ulvominen Ronjan itkiessä. Lisäksi sellaista pientä tottelemattomuutta, "kovakorvaisuutta" sun muuta rasittavaa on ollut ilmassa koko ajan ja enenevässä määrin, vaikka säännöt ovat taloudessa ihan samoina pysyneet kuin aina ennenkin. 

Enemmän tai vähemmän hankalahan Ässä on ollut oikeastaan viimeisen vuoden, ehkä jopa Ronjan syntymästä asti. Ensin meni lievä sekoilu uuden vauvan piikkiin. Sitten hajosi ristiside polvesta ja koira oli pakkolevossa melkein puoli vuotta, joten ajattelin että sillä on ylienergiaa ja ehkä myös kivuista johtuvaa ongelmaa. Toiveissa oli, että kun kesän korvalla päästään koiraa kunnolla liikuttamaan ja aktivoimaan, niin myös ongelmat vähenevät. Vaan eivätpä vähentyneetkään. :( Itse asiassa pahenivat vaan, niin että tänä syksynä tultiin tilanteeseen, jossa kaikki olivat jo ihan finaalissa. Me koiraan ja selkeästi koira oman olemisensa vaikeuteen.

Mikään konsti ei tuntunut tepsivän. Viimeisen vuoden aikana on kokeiltu sitruunapannat, kuonopannat, huomioimattomuudet, komentamiset, totuttamiset, opettamiset. Vaan kun ei niin ei. Vakavissamme (no, ainakin jollain lailla) mietittiin jo koirasta luopumistakin, kun sekään ei tuntunut olevan onnellinen kanssamme. Päätimme kuitenkin kokeilla vielä, josko ylimääräisen painolastin vähentäminen jalkovälistä toisi avun tai edes helpotusta elämään. Niin sitten maanantaina kurvasimme Ässän kanssa Oiwalliselle Eläinklinikalle, jossa Teemu-tohtori totesi Ässän eturauhasen olevan laajentunut ja tuikkasi siihen hormonipiikin, joka vaikutukseltaan vastaa kastraatiota.

Ja mikä ihana rauha onkaan laskeutunut keskuuteemme!!

Ei enää jäykkää tepastelua ja kulman taakse kytistelyä lenkillä. Ei yhtään murahdusta vastaantulijoille, toisille koirille, minulle tai lumikinoksille koko viikossa. Ei yhtään ulvontakonserttia Ronjan itkiessä, ei älyvapaata haukkumista joka kerta kun joku liikkuu pihapiirissä tai tulee ovesta sisään. Ja mikä parasta - koira on koko olemukseltaan rennompi, iloisempi, leikkisämpi ja tottelevaisempi. Se hakee itse kontaktia ja tottelee ensimmäistä pyyntöä, ei puhettakaan että tarvitsisi edes käskeä saatikka komentaa äkäisesti ja moneen kertaan kuten viime aikoina ihan liian usein on ollut tilanne.

Joten joulun jälkeen, kun kuusi kannetaan pihalle ja koristeet pakataan varastoon, pääsee poikakin kulkusistaan. ;)